Ollaanpa rehellisiä heti alkuun. On olemassa harvoja asioita, jotka turhauttavat vanhempaa yhtä paljon kuin se hetki, kun olet käyttänyt tunnin terveellisen, ravitsevan ja omasta mielestäsi herkullisen aterian valmistamiseen, ja lopputulos on täydellinen tyrmäys.
”En syö.”
”Yäk, tässä on vihreää.”
Tai klassinen, mykkä protesti: suu viivaksi ja kädet puuskaan. Me TwoDadsilla tiedämme tämän tunteen liiankin hyvin. Me emme perustaneet tätä yritystä ja kehittäneet vähäsokerisempia lastenruokia sokerijuurikkaan alla meditoivien gurujen neuvoista, vaan ihan puhtaasta, omakohtaisesta tuskasta ja halusta muuttaa asioita. Kun on itse isä, näkee konkreettisesti sen, miten vaikeaa on taistella sokerihimojen, mainonnan ja lasten luontaisen epäluuloisuuden välimaastossa.
Nirsous ei ole tahallista kiusantekoa (vaikka se kieltämättä toisinaan tuntuu henkilökohtaiselta loukkaukselta kokin taitoja kohtaan). Se on usein sekoitus biologiaa, psykologiaa ja lapsen tapaa hallita omaa pientä maailmaansa. Mutta tässä on se hyvä uutinen: tilanne ei ole pysyvä. Makuaisti kehittyy, ja ruokakasvatus on maraton, ei pikajuoksu.
Tässä viisi kokeiltua, joskus kantapään kautta opittua ja tieteeseen nojaavaa vinkkiä, joilla ruokapöydän ilmapiirin saa käännettyä sotatantereesta kohti yhteistä nautintoa.
1. Painostus on ruokahalun pahin vihollinen
Tämä on ehkä vaikein niellä (pun intended), mutta se on kaiken A ja O. Kun lapsi kieltäytyy syömästä parsakaalia, ensimmäinen reaktio on usein neuvottelu, lahjonta tai kiristys. ”Jos syöt kolme palaa, saat jälkiruokaa.” Tai pahimmillaan: ”Tästä pöydästä ei nousta ennen kuin lautanen on tyhjä.”
Tutkimukset ja ravitsemusterapeutit ovat tästä harvinaisen yksimielisiä: pakottaminen ei toimi. Se luo negatiivisen assosiaation ruokaan ja pahimmillaan sekoittaa lapsen luontaisen kylläisyysmekanismin.
Meidän filosofiamme nojaa ns. vastuunjakoon (Division of Responsibility), jonka tunnettu ravitsemusasiantuntija Ellyn Satter on muotoillut. Homma toimii näin:
- Sinun tehtäväsi vanhempana on päättää mitä syödään, missä syödään ja milloin syödään.
- Lapsen tehtävä on päättää syökö hän ja kuinka paljon.
Kuulostaa pelottavalta, eikö? Mitä jos lapsi ei syö mitään? No, sitten hän ei syö sillä kerralla. Terve lapsi ei näännytä itseään nälkään, jos ruokaa on säännöllisesti tarjolla. Kun lopetat tuputtamisen, viet lapselta pois tarpeen taistella vastaan. Ruokailusta tulee neutraali tilanne, ei valtataistelu.
Olemme huomanneet omissa perheissämme, että kun lopetimme kyttäämästä jokaista suupalaa, lapset alkoivat yllättäen maistella asioita oma-aloitteisesti. Se ei tapahdu yhdessä yössä, mutta se tapahtuu.
2. Altistus, altistus ja vielä kerran altistus (mutta rennosti)
Tiesitkö, että lapsi saattaa tarvita jopa 15–20 maistamiskertaa ennen kuin hän hyväksyy uuden maun? Ja ”maistaminen” voi aluksi tarkoittaa vain sitä, että ruokaa siedetään samalla lautasella ilman huutoa.
Tässä kohtaa moni meistä vanhemmista luovuttaa liian helposti. Tarjoamme batatti-pinaattivuokaa kerran, lapsi sylkee sen ulos, ja teemme johtopäätöksen: ”Hän ei tykkää tästä.” Ja niin se poistuu ruokalistalta. Todellisuudessa kyse voi olla neofobiasta eli uuden pelosta, joka on biologinen suojamekanismi. Luolamiesajoilla se, joka pisti suuhunsa tuntemattoman marjan, saattoi kuolla. Lapsen aivot ovat varovaisia.
Tee näin:
- Pidä ”ongelmaruokia” tarjolla säännöllisesti, mutta älä tee niistä numeroa. Laita pieni nokare parsakaalia lautasen reunalle muiden tuttujen ruokien viereen.
- Älä kommentoi. Älä kehu liikaa, jos hän syö sen, äläkä huokaa raskaasti, jos se jää syömättä.
- Käytä ”siltaamista”. Jos lapsi rakastaa perunamuusia, kokeile sekoittaa siihen ensin vähän kukkakaalia tai palsternakkaa. Ei salaa, vaan osana reseptiä.
Tämä oli yksi keskeinen ajatus myös TwoDads-tuotteita kehittäessämme. Halusimme tehdä terveellisemmistä vaihtoehdoista helposti lähestyttäviä. Kun sokerimäärää vähennetään asteittain tai käytetään hedelmien omaa makeutta, lapsen makutottumukset muokkautuvat hiljalleen pois sokerikoukusta kohti aidompia makuja.
3. Sotku on sallittua – ota lapsi mukaan keittiöön
Ruoka maistuu erilaiselta, kun olet itse ”tehnyt” sen. Ja kyllä, tiedämme tasan tarkkaan, että viisivuotiaan ottaminen mukaan ruoanlaittoon tarkoittaa 50 % enemmän siivottavaa ja kaksinkertaista valmistusaikaa. Mutta se on sijoitus tulevaisuuteen.
Kun lapsi saa pestä perunat, repiä salaatinlehdet tai (valvonnan alla) pilkkoa kurkkua, ruoka muuttuu abstraktista ”mössöstä” konkreettiseksi asiaksi. Hän näkee raaka-aineet. Hän haistaa ne ennen kuin ne ovat lautasella. Tämä aistiminen on osa syömisprosessia.
Meillä on ollut tilanteita, joissa lapsi on syönyt raakaa paprikaa leikkuulaudalta innoissaan, vaikka kypsennetty paprika lautasella olisi ollut ”yäk”. Hyödynnä tämä. Anna lapsen maistella aineksia tekovaiheessa. Joskus nirsous johtuu tekstuurista, ei mausta. Raaka porkkana voi olla hitti, keitetty porkkana inhokki. Tämä selviää vain kokeilemalla yhdessä.
4. Analysoi sokerin rooli – onko kyse ”oikeasta” nirsoudesta?
Tämä on TwoDads-sydäntämme lähellä oleva aihe. Lasten makuaisti on herkkä, mutta se on myös erittäin mukautuvainen. Jos lapsi on tottunut teolliseen, erittäin sokeripitoiseen tai natriumglutamaatilla vahvistettuun ruokaan, tavallinen kotiruoka maistuu… no, mauttomalta.
Sokeri on voimakas signaali aivoille. Se huutaa ”energiaa!”, ja evoluutio on ohjelmoinut meidät rakastamaan sitä. Nykypäivän ruokaympäristössä sokeria kuitenkin piilotetaan kaikkialle: jogurtteihin, muroihin, jopa leipään ja ketsuppiin. Kun lapsen ”default”-taso makeudelle nousee pilviin, tavallinen mansikka saattaa maistua happamalta ja kasvikset kitkeriltä.
Mitä asialle voi tehdä?
- Vähennä piilosokeria systemaattisesti. Se ei tarkoita herkuttelun lopettamista kokonaan, vaan arkiruokavalion siistimistä.
- Tarkista tuoteselosteet. Meidän missiomme oli luoda mehujuomia ja smoothieita, joissa ei tingitä mausta, mutta joissa sokerimäärät on pidetty aisoissa tieteen avulla. Kun lapsen sokerikuorma laskee, makuaisti alkaa palautua. Yhtäkkiä porkkana alkaakin maistua makealta.
- Älä käytä makeaa jälkiruokaa palkintona suolaisen ruoan syömisestä. Se vain vahvistaa ajatusta, että ”suolainen ruoka on pahaa pakkopullaa, josta pitää selvitä saadakseen hyvän palkinnon”.
5. Ruokarauha ja esimerkin voima
Me aikuiset olemme joskus pahimpia nirsouden ylläpitäjiä tietämättämme. Jos isä nyrpistää nenäänsä kesäkurpitsalle tai äiti on jatkuvalla ”ei hiilareita” -dieetillä ja puhuu ruoasta negatiiviseen sävyyn, lapsi imee vaikutteet itseensä kuin sieni.
Lapsi ei opi syömään terveellisesti kuuntelemalla luentoja vitamiineista. Hän oppii katsomalla, mitä sinä teet. Jos nautit ruoasta, syöt monipuolisesti ja kokeilet uusia juttuja ennakkoluulottomasti, annat voimakkaimman mahdollisen viestin.
Myös ilmapiiri ratkaisee. Kortisoli (stressihormoni) on ruokahalun tappaja. Jos ruokapöydässä on aina kireä tunnelma ja odotus siitä, että ”tänään taas väännetään syömisestä”, lapsen keho menee puolustuskannalle. Ruoansulatus hidastuu ja ruokahalu katoaa fyysisesti.
Kokeilkaa tätä: laittakaa taustalle rauhallista musiikkia, himmentäkää valoja, älkääkä puhuko ruoasta ollenkaan. Puhukaa päivän leikeistä, puhukaa viikonlopun suunnitelmista. Kun huomio siirtyy pois lautaselta, haarukka saattaa eksyä suuhun kuin itsestään.
Yhteenveto: Ole armollinen itsellesi
Lopuksi haluamme sanoa yhden asian: et ole epäonnistunut vanhempi, jos lapsesi elää viikon pelkällä makaronilla ja ketsupilla. Sitä sattuu parhaimmissakin piireissä (myös meillä). Lasten syömisessä on kausia. Joskus uppoaa kaikki, joskus ei mikään.
Tärkeintä pitkällä tähtäimellä on luoda positiivinen suhde ruokaan. Se, että ruoka on iloinen asia, polttoainetta leikkeihin ja kasvamiseen, eikä ahdistuksen lähde. TwoDads syntyi juuri tästä tarpeesta – helpottaa vanhempien taakkaa tarjoamalla vaihtoehtoja, joihin voi luottaa silloin, kun omat voimat eivät riitä alusta asti kokkaamiseen, tai kun halutaan terveellisempi vaihtoehto pillimehulle.
Hengitä syvään. Kyllä se siitä. Ja muista, yksikään lapsi ei ole kävellyt alttarille pelkän soseutetun perunan voimalla – he kyllä oppivat syömään ennen pitkää.
